Katu täynnä sumopainijoita? Silmämääräisesti väittäisin, että jenkit menettävät maailman ylipainoisimman kansan arvonimensä Cookin saarten asukkaille. Sama trendi puskee muualla tyynellä valtamerellä: Havaijin yksi vientituote on sumopainija. Pärjäävät hyvin sumoareenoilla Japanissa.
Syytä ei tarvitse hakea ruokakauppaa kauempaa. Kuinka on mahdollista, että Aitutakin trooppisella saarella ei pysty ostamaan mistään ruokakaupasta tuoretta kalaa? Miksi yksi kiwihedelmä maksaa yli euron? Paikalliset lataavat surutta ruokakoriinsa säilykkeitä, makeisia, keksejä ja sipsejä. Itse asiassa ruokakaupan tarjonnasta onkin yli puolet noita tuotteita. Melkein kaikki loput ovat pakasteita, alkoholijuomia ja limsoja eli eivät terveellisruokia nekään.
Tyynen valtameren terveystilastot ovat varmasti surkeinta katsottavaa maailmassa. Väestö, joka eli kasviksilla ja kalalla ja hymyilivät postikorteissa lihaksikkaina, seksikkäinä ja hoikkina, on räjähtänyt merileijonakategoriaan.
Selitykseksi ehdotan seuraavaa. Säilykkeet ja valmisruoat ovat edullisia ja näivettivät paikallisen ruoantuotannon, joka ei pystynyt kilpailemaan massatuotettujen prosessoitujen einesten kanssa. Trendiä vahvisti einesten helppous. Miksi puurtaa merellä kalastamassa, kun voi soittaa kännykällä ja tilata paikalliselta snägärille maittavan annoksen spämmiä (eli nötköttiä) pilkkahintaan. Kansainväliset ruokayhtiöt onnistuivat myös hyvin markkinoinnissaan, jossa modernit, kauniit ja muotitietoiset ihmiset lapioivat leipäläpeensä sipsejä, olutta, suklaakeksejä ja valmispastakastiketta. Vain maalaistollo haluaisi kynnenalusensa täyteen multaa maanviljelystä tai haista kalareissun jälkeen.
Paul Theroux ehdottaa kirjassaan ”Paddling the Happy Isles of South Pacific” myös toista syytä nötkötin suosioon. Säilykeliha kuulemma on lähimpänä ihmislihan makua. Ihmisliha kuulemma maistuu sen verta lähellä sianlihaa, että siitä käytetään termiä ”Long pork”, pitkä possu. Nötkötti on kannibalismin korvike?
Ohessa muuten paikallinen aamuherätykseni ensimmäisen aamuna täällä.
DI Juhani Väkiparta on teknobeduiini. Hän on sukkuloinut ICT -alalla niin Nokialla, Ericssonilla kuin omissa kansainvälisissä yrityksissä. Hän ja hänen tiiminsä avaa suomalaisyritysten liiketoimintaa kehittyvissä maissa.
Muutakin kuin tahkoa on kierretty yli 50 kertaa eli noin 2,2 miljoonaa km. Stressaavan matkaelämäntyylin koulima Väkiparta valmentaa myös yrityksiä elämän hallinnassa ja organisaation kehittämisessä ja on kirjoittanut kirjan Life Management - Hallitse itse elämääsi (WSOY 2006) yhdessä Dr. Feldmanin kanssa.
Kaikki on mahdollista -blogissa on luvassa on kiehtovia ja hauskoja tarinoita maailman oudoista ja ihmeellisistä, tutuista ja tuntemattomista kolkista. Blogi tulee jatkamaan Suomen ensimmäisen pitkäkestoisen valtamediablogin, Teknobeduiinin matkassa ajatuksia kansainvälisyydestä ja pohdiskelee lähtökohtia vielä onnellisempaan elämään. Nimen Kaikki on mahdollista mukaisesti blogi käsittelee bisnesmalleja, elämäntapoja, tapahtumia, sattumia ja teknobeduiinin arkipäivää, joita pohtiessa on todettava, että kaikki on mahdollista!
Katu täynnä sumopainijoita? Silmämääräisesti väittäisin, että jenkit menettävät maailman ylipainoisimman kansan arvonimensä Cookin saarten asukkaille. Sama trendi puskee muualla tyynellä valtamerellä: Havaijin yksi vientituote on sumopainija. Pärjäävät hyvin sumoareenoilla Japanissa.
Selitykseksi ehdotan seuraavaa. Säilykkeet ja valmisruoat ovat edullisia ja näivettivät paikallisen ruoantuotannon, joka ei pystynyt kilpailemaan massatuotettujen prosessoitujen einesten kanssa. Trendiä vahvisti einesten helppous. Miksi puurtaa merellä kalastamassa, kun voi soittaa kännykällä ja tilata paikalliselta snägärille maittavan annoksen spämmiä (eli nötköttiä) pilkkahintaan. Kansainväliset ruokayhtiöt onnistuivat myös hyvin markkinoinnissaan, jossa modernit, kauniit ja muotitietoiset ihmiset lapioivat leipäläpeensä sipsejä, olutta, suklaakeksejä ja valmispastakastiketta. Vain maalaistollo haluaisi kynnenalusensa täyteen multaa maanviljelystä tai haista kalareissun jälkeen.
DI 